Toimintaterapeutin kotikäynti

 Arviointijakson kotikäynti jännitti vähän lapsukaisilla ja miullakin, mitäpä sitä kieltämään.  Viimeksi meillä on käynyt monta vuotta sitten perheneuvolan työntekijä.  

Ihana toimintaterapeuttimme tuli aamusta, lapsukaiset olivat kerinneet aamuvirkkuina olla hereillä kolmisen tuntia ja kysyä noin kymmenen kertaa, että jokojoko? Molemmilla oli virtaa ja asiaa vähintään kolmen edestä. Kysymys, miten koulussa on mennyt, meni ihan ohi ensimmäisellä kierroksella, toisella siihen sai jo vastauksen “hyvin”. Lapsukaiset esittelivät kotia tohkeissaan, mie mietin kaiken keskeneräisyyttä ja vaiheessa oloa.  

Lopulta päästiin tärkeimpään kysymykseen eli mitä me tänäään tehdään? Jutellaan vastaus ei saanut kannatusta, kun lapsukainen oli kerinnyt ajatella pääsevänsä tekemään samanlaisia tehtäviä kuin toimintaterapeutin luona käydessä. Ärisevä ja muriseva lapsukainen kulki hampaat irvessä ja kädet nyrkissä olohuonetta edestakaisin ja paineli lopulta parvekkeelle purkamaan kiukkuaan pahvilaatikkoon. Toinen lapsukainen kulki perässä ja valitti metelistä sekä tylsyydestä, kun ei saa pelata puhelimella. Kaivoin hänelle piirustuspaperit ja siirryin keskustelemaan parvekkeelle toisen kanssa, joka päätti jäädä parvekkeelle kuuntelemaan tai ei kuuntelemaan mitä puhuimme terapeutin kanssa.  

Etäkouluajalta sai kertoa, että osana päivistä hän on huolehtinut itse koulutehtävänsä. Hankalista enkun läksyistä (pahimmillaan kirjojen näkeminen sai karjumaan puoli tuntia suoraa huutoa ja paiskomaan tavaroita) tai muista hermojen menemisistä ei olisi saanut mainita. Lapsukainen muisti kertoa miun nakanneen hänen enkun kirjat lattialle ja etten välitä vaikka hän ei oppisi enkkua yhtään. En välitänytkään enää silloin, kun hän on huutanut miulle muutamasta enkun tehtävästä ja sanojen opettelusta viisi-kuusi tuntia. Ilmoitin jopa opettajalle, että meillä ei tehdä enää yhtään enkun tehtävää ilman opettajan jatkuvaa ohjausta. Lopulta puheenaiheet tuntuivat liian pahalta ja hän paineli minun huoneeseeni. Kävin laittamaan hänelle 15 minuutiksi kirjan Storytelistä päälle ja sovimme hänen tulevan sen jälkeen juttelemaan. Toinenkin pyörähti kuuntelemaan kirjaa. 

15 minuutin päästä toinen lapsukaisista tulee huoneesta ja toinen jäi lupauksestaan huolimatta kuuntelemaan kirjaa, ajastin ei kuulemma toiminut. Kun kävin hakemassa häntä, toinen lapsukainen oli kyselemässä toimintaterapeutilta, josko saisi luvan käyttää yhtä sovellusta puhelimesta eli pelata. Enhän mie ollutkaan kieltänyt tältä päivältä tätä jo noin viisi kertaa, enhän?  

Entäpä keskustelemaan tulija? Hällä oli niska kipeä eikä keskustelu huvittanut. Hierominen kävi kipeää, oleminen teki kipeää ja yhtään enempää ei olisi voinut jännittää kehon kaikkia lihaksia. Otin hänet syliin ja arvelin, että siinä onnistuisi kuunnella miten jatketaan tästä eteenpäin. Ihan samanlain kuin nuorempana on hoidettu tiukat paikat, mutta väärin luulin. Alkoi semmoinen itsensä syyttely ja huutaminen, että välillä häneen ei saanut mitään kontaktia. Mie estelin häntä lyömästä ja repimästä itseään ja koitin samalla kuulla mitä terapeutti sanoi. Pian totesimme kuitenkin, että tällä kertaa on parempi luovuttaa ja mie kerron asiat lapsukaiselle. Heipan lapsukainen onnistui juuri ja juuri puristamaan itsestään, muuten sama huuto jatkui vielä puolisen tuntia terapeutin lähdön jälkeen. Lopulta alkoi jo väsyttää niin, että pahin huuto loppui ja hän siirtyi minun sänkyyni rauhoittumaan. Tai olisi rauhoittunut, jos olisi pystynyt. Koitin kertoa hänelle, että hänellä on lupa rauhoittua, mutta tänään se oli hankala uskoa. Lopulta päädyin nojaamaan hänen yli selkäni seinään ja pitämään käsistä kiinni. Onneksi toinen avuliaana haki puhelimen, että saimme äänikirjan jatkumaan. Kuuntelemaan keskittyessä on helpompi rauhoittua ja minä pääsin ruoanlaittoon. 

Meillä ei ole hetkeen ollut näin kaiken nieleviä kohtauksia. Nuorempana näitä tapahtui enempi ja silloin lapsukainen kävi yleensä miun kimppuun hampain ja kynsin. Niistä ajoista on selvästi edistytty ja hänellä on kasvaessaan löytynyt keinoja purkaa pahaa oloaan. Tällä hetkellä vanhat keinot eivät toimi, mutta uusia ei ole vielä löytynyt. Näitä kausia on tullut koko lapsuuden ajan säännöllisen epäsäännöllisesti. Yleensä tilanne tasaantuu jossain vaiheessa, kun taas huomaamme miten hän tällä hetkellä saa purettua mieltään turvallisesti. Tällä hetkellä ehkä toimivaksi tavaksi on nousemassa tunteiden nimeäminen “omiksi persoonikseen”. Saatan puhua nimeltä hänen tunteilleen, jos huomaan jonkin näistä neljästä päätunteesta olevan selkeästi äänessä. Monesti se on Pommi joka raivoaa. Toinen ehkä toimiva asia on muistuttaa, että hänelläkin on lupa rauhoittua. Joskus ehdin myös sanoa ennen hermojen menemisitä, että hänellä on lupa harjoitella asioita. 

Saimme ruoan jälkeen puhuttua sen, miten jatkamme tästä eteenpäin toimintaterapeutin kanssa. Hän myös osasi kertoa, että hänellä alkoi kiukuttaan, kun tänään ei tehty muuta kuin juteltu. Omasta kiukustumisesta ja huuto-/raivokohtauksista puhuminen on ollut hänelle aina hankalaa. Hän kokee vahvasti tekevänsä raivotessaan väärin ja häpeää sitä, ettei pysty hillitsemään itseään. Olen koittanut puhua hänelle, että itselleen saa ja pitää olla armollinen, jokainen meistä on joutunut opettelemaan itsehillintää, minäkin. Eihän hän syytä muitakaan siitä, jos heillä harmittaa joku tai kaikki ei mene ihan putkeen?! Toivottavasti hän oppii tämän vähän nuorempana kuin minä olen sen oppinut.