Puhelu perheneuvolasta

Henkilökemia on mielenkiintoinen juttu. Joko sitä on tai sitten ei. Kyllähän elämän perusasioita voi hoitaa helpostikin ilman kummempaa henkilökemiaa. Silloin asiat on asioita ja that´s it. Toisinaan henkilökemialla on paljonkin merkitystä. 

Tämä tuli taas kerran mieleen, kun sain puhelun perheneuvolasta. Toimintaterapeutti sanoi käydessään, että uskoisi minun tässä väsymyksessä kotiarkeen hyötyvän ja saavan tukea vanhemmuuteeni ammattilaisen kanssa juttelusta. Mie olin tullut samaan lopputulokseen jo aiemmin. Sain kuitenkin sanottua, että perheneuvolassa meidän asioita hoitavan ihmisen kanssa emme ole tähän mennessä päässeet eteenpäin. Toimintaterapeutti sanoikin ajatelleensa toista ihmistä, vähän eri tehtävänimikkeellä. Olin helpottunut ja jäi hyvä mieli. Sain vielä viestin perään, että tämä toinen ihminen on minuun yhteydessä tässä piakkoin. Miten meni? Perheneuvolasta soitti “meidän ihminen”, koska tämä toinen oli siirtänyt asian hänelle aiemman asiakkuuden perusteella. Tällä hetkellä olo on lähinnä väsynyt. 

Täytyy sanoa, että en jaksanut olla kovinkaan kohtelias puhelimessa. Enkä halunnut varata aikaa hänelle. Samat kuviot käytiin läpi kuin aina ennenkin. En mie jaksa kuunnella ammattilaisen kauhistelua ja päivittelyä, miten ne asiat nyt niiiin ovat. En mie jaksa kinata siitä onko meillä diagnoosia, kun psykiatri sanoi viimeksi laittavansa meidät toimintaterapeutille, koska minun toivomiin Kelan sopeutumisvalmennuksiin ei pääse ilman diagnoosia. Mie tiedän jo nyt olevani tällä hetkellä kädetön, kun aiemmin toimineet jutut ei toimi lasten kanssa asioiden kärjistyessä. Ei miulle tarvitse kertoa, että niiiin... kuulostaahan se nyt vähän rankalta. Enkä vieläkään osaa kertoa miksi esimerkiksi isä ei pysty olemaan enempää lasten kanssa. Tälläkin kertaa minä olen se, joka haluaisi apua minulle, ihan niin kuin viimeksi soittaessani hänelle. Silloin päädyimme lähinnä vain päivittämään lasten tilanteen.  

Meillä on hänen kanssaan historiaa kymmenkunta vuotta. Kävin juttelemassa ensimmäisen kerran raskausaikana, kun minua alkoi pelottamaan oma toimintani äitinä. En halunnut toistaa kaikkea lapsuudenperheestäni. En silloinkaan olisi tarvinnut kauhistelua tapahtuneista asioista. En osannut kertoa hänelle miksi vanhempani tai muut ihmiset toimivat niin kuin toimivat. Ihan ei yhteistä säveltä löytynyt silloinkaan ja päädyin lopulta vain puhumaan asiat pois mielestäni. Kävin hänen luonaan pari kertaa ja sanoin, että kyllä tämä jo riittää. Lopuksi hän sanoi yhden minua lohduttavan asian. Tiedostan niin selvästi mitä en halua olla, että hän uskoi minun pystyvän välttämään sen. Tiukkaa on tehnyt välillä, mutta pääsääntöisesti olen onnistunut valitsemaan paremman tavan.  

Lasten asiat pystyn hoitamaan hänen kanssaan, mutta omaa sieluani en saa avattua hänelle enää. Mie olen oikeasti yrittänyt tässä vuosien saatossa, mutta en vain pysty. Mie kaipaisin toimintaterapeutin tapaisen ihmisen tukea. Kotikäynnillä lapsen karjuessa minun sylissä ja minun itkiessä tilannetta, hän vain laski käden olkapäälle ja sanoi, että ei tarvi olla sen kummempi supervanhempi kuin mitä olen. Mie kaipaisin tukea ja lohtuakin, etten pilaa lapsiani kokonaan. Mie kaipaisin keinoja, joilla olisi mahdollista selvitä tilanteista ja jaksaa arjessa. Mie haluaisin hänen ymmärtävän, ettei minua kiinnosta enää miettiä miksi lasten isä tekee valintoja, joita tekee tai ei pysty olemaan lastensa kanssa enempää, kun pidän kiinni minua vastaan taistelevaa ja itseään päähän hakkaavaa lasta ja itken samalla kykenemättömyyttä auttaa häntä tai toista lasta, joka yrittää tulla syliin, kun toisen raivoaminen tuntuu pahalta ja pelottaa. En mie just nyt kaipaa asioiden syväanalysointia. Mie en voi vieläkään päättää asioita muiden aikuisten puolesta. Edelleenkään en usko virka-aikana työskentelevästä perhetyöntekijä olevan apua. Mehän olemme nykyisin yleensä töissä ja koulussa silloin. Olen kysynyt heitä jo monta vuotta sitten apuun iltoihin tai aamuihin, mutta aika on väärä. Tukiperheestä on puhuttu, mutta lasten isä ei halua ja minulla pelottaa mahdollinen lisäkuormitus, joka purkautuu taas kotona.  

Olen monesti miettinyt, miksi me puhumme hänen kanssaan niin ristiin. Hänellä on monen vuoden kokemus perheneuvolasta ja erilaisista perheistä ja lapsista. Hänellä on koulutus alalle. Minäkin osaan yleensä ilmaista itseäni niin, että tulen ymmärretyksi. Mutta hänelle minä en vain osaa puhua niin, että puhuisimme samoista asioista ja tulisimme ymmärretyksi puolin ja toisin. Ehkä minä nyt vain jatkan asioiden tänne kirjoittamista ja toivon, että pääsemme jossain vaiheessa tämän päivän soitossa mainittuun LAKU-kuntoukseen. Samaan aikaan toivon, että siellä tai toimintaterapeutin järjestämässä toiminnassa lapset oppivat ymmärtämään itseään paremmin ja minäkin saan jutella ihmisen kanssa, joka ymmärtää mitä minä yritän sanoa.